KESKUSTELU FOORUMI NARSISTIEN UHREILLE

[Kanelipuu]

Kummallista kyllä, kun luin tuon otsikon, tunsin heti syyllisyyttä. Että kun en voi mitenkään nostaa äitiäni kauhean positiivisessa mielessä. Sekö sitten vaikuttaa elämääni pahalla tavalla.

Osoittautui kumminkin, että jutun aiheena se, että kun äiti mitätöi ja haukkuu lasta, se vaikuttaa lapsen tuleviin ihmissuhteisiin.
http://www.iltasanomat.fi/naiset/suhteet.asp?id=1471900

Nämä lapset kärsivät turvattomuuden tunteesta ja itseluottamuksen puutteesta. Eivät osaa pitää rajojaan ja ajautuvat tuhoisiin miessuhteisiin.

"Älä kuvittele olevasi mitenkään erinomainen."

Äiti oli nälvinyt etenkin kun tyttö oli tullut murrosikään ja alkanut muuntua naiseksi.
_________________

[maj]

Kyllä juu, mitätöinti vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin. Senpä takia olenkin katkera narsu-äitini tekemälle myyräntyölle elämäni suhteen. Hän haukkui siskoani ja minua jatkuvasti. Olimme rumia (vaikka olimme häntä kauniimpia ja hoikkia), itsekkäitä, tyhmiä, epäonnistujia, kömpelöitä, mitä vaan keksikin.

Murrosikäsinä varoitti meitä tuomasta mahdollisia poikaystäviä kotiin, koska hän iskee ne meiltä. Eipä tuotu kun ei niitä ollutkaan. Kun siskoni oli 19-v hän 'seurusteli' erään pojan kanssa, erehtyi kertomaan pojan nimen ja tietysti narsu tuhosi tuon aloittelevan suhteen soittamalla pojan äidille ja kieltämällä poikaa 'koskemasta tyttäreeni'.

Vieläkin voin tuntea kuinka naiseuteni hajotettiin lapsuudessa. Koskaan ei saanut olla mitään eikä arvostettu ihmisenä nollankaan vertaa. Ennemminkin vois sanoa, että mut on haukuttu miinuksen puolelle, että en tiedä pääsenkö koskaan tasapainoon ja plussan puolell.
Terapioissa olen saanut jonkinlaista huojennusta luulolleni, että olen täysin epäonnistunut yksilö ja että minulla ei oikeastaan olisi mitään oikeutta täällä olla.

Ihmissuhteisiin on vaikuttanut tietysti niin, että ovat olleet riistämistä ja ylikävelemistä, kun ei osaa pitää puoliaan ja asettaa rajoja.
Nyt opettelen 45-vuotiaana rajojen asettelua ja oman puolen pitämistä ilman että tuntee tekevänsä syntiä niin tehdessään.
_________________
Kiinni elämään, tosin myöhässä

[Kanelipuu]

Juurikin tuo tytön naiseksi tulon torpedointi ja kateus naisellisuudesta taitaa olla tosiaan perusssettiä näille.

Meilläkin oli aika erikoisia kuvioita. Olin jo muuttanut kotoa, olin juuri ja juuri 20 kun esittelin ekan poikaystäväni. Äitini oli todella kuin olisi kohdannut jonkun katastrofin ja koettelemuksen, lysähti kokoon ja näytti ... noo ... ei sitä tosiaan voinut kutsua normaaliksi kohteliaisuudeksi.
Seuraavana päivänä äiti soitti ja sanoi soittavansa poliisille, tekevänsä ilmoituksen tästä tapauksesta ja pitävänsä huolen että se loppuu heti.
Syinä oli mm että olen sekaantunut alaikäiseen, välillä tapaukseen liittyi muutakin rikolista.

Se oli siis aivan tavallinen tapaus. Poika oli vajaan vuoden minua vanhempi, opiskeli samassa paikassa, oli suunnilleen saman kokoinen ja saman tyylinen kuin minä. Opiskelusta huolimatta kävi vakituisessa työssä, oli kiltti ja terrveet elämäntavat jne, normaalin näköinen. Siis ihan tuikitavallinen nuorten seurustelu oli kyseessä.
_________________

[Kanelipuu]

yleensä jos kerron tuosta poikaystävään suhtautumisesta jollekulle, niin eivät ilmeisesti usko. Oli kyllä aika farssi tapaus.

Kumma kyllä en ole koskaan esitellyt ketään poikaystävääni myöhemmin. Ja erikseen pyrkinyt estämään ettei äiti näkisi ketään ystävääni muutenkaan.
_________________

[tuulen lapsi]

Minäkin sain kokea nahoissani, ja koen yhä sen vaikutukset, vaikka nykyään ne tiedostaneena yritän kamppailla vastaan. Kulttaa energiaa kauheasti yrittää vakuuttaa itselleen koko ajan " että kyllä mä ansaitsen tämän ja tämän asian" kun sisällä yrittää huutaa joku vanha kaiku vielä sitä arvottomuutta ja rumuutta.

vasta nyt yli komekymppisenä olen alkanut ymmärtää olevani kaunis, ja hetkittäen koen sen itsekin, sisältäni. Välillä kuitenkin romahdan vanhaan.
Niin hyvin äiti onnistui vakuuttaamaan minut rumuudestani ja arvottomuudestani, mikään ei todellakaan kelvannut En ollut hänen rakkautensa arvoinen.

No, eipä hänkään ollut minun, mutta kesti kauan murtaa toiveet ja odotukset että jos sittenkin.... mutta lopulta rakkauteni kuoli kokonaan.

Silti se turvattomuus on ja pysyy, ja tulee esiin heikoilla hetkillä, en osaa vaatia, puolustaa itseäni, tai odottaa muilta arvostusta esim sairaana (kun en voi ansaita paikkaani tekemällä)
_________________
niin pieni on sydämen mieli, mutta suuri sen kieli

[maj]

Tuli tuplana näköjään...
_________________
Kiinni elämään, tosin myöhässä

[maj]

Tuulen lapsi, haluaisin vähän tarkentaa..."en ollut hänen rakkautensa arvoinen". Mitään rakkautta ei narsulla ketään kohtaan olekaan, että se siitä arvosta.

Minä olen onnekseni oppinut, että vaikka silloin lapsena ja nuorena tuntui, että ei ole rakkauden arvoinen, niin nyt kun on tajunnut, että rakkautta ei narsulta saa, koska narsu on täysin rakkaudeton. Narsuhan suurin piirtein vihaa rakkautta. Narsu ei rakasta ketään. Paitsi ehkä materiaalia ja rahaa.

Ajattelin vain sanoa sinulle, ettet ajattelisi turhaan että oma arvosi olisi rakkauden esteenä.

Turvattomuus on varmasti kaikilla narsujen lapsilla yksi suurimmista ongelmista. Tuntuu, että rakkauden ja turvallisuuden kokeminen lapsuudessa alkaen syntymästä, on niin tärkeä asia, että sen puuttuminen invalidisoi jotenkin ihmisen loppuiäkseen. Ikävä kyllä.
_________________
Kiinni elämään, tosin myöhässä

[Kanelipuu]

Näinhän se on, kuten maj sanoo.


Yksi vahvimpia perustunteita mullakin on ollut tuo arvottomaksi itsensä tunteminen, sellaiseksi josta ei kukaan pidä. Jota kukaan ei halua luokseen ja jonka kutsua ei oteta vastaan. Jonka seurassa ei haluta olla.

Jokin ihan määrätön maapallon painoinen tuntemus hamasta muinaislapsuudesta asti hyökyy silloin päälle.

Anni Sumarin jossakin runossa oli:

"Hylätyksi tulemisen tunne ei koskaan kasva aikuiseksi" tms

Niinhän se on. Jonkin verran on kuitenkin auttanut, kun tiedostaa, että tää on taas se tunne, ja ei tule ehkä tästä käsillä olevasta tilanteesta. Siinä itkee se pieni tyttö joka on kaivautunut sohvan alle itkemään, ja lopulta nukkuu sinne.
_________________

[tuulen lapsi]

Kiitos maj kommenteistasi
Ajoittain tosin mieleni valtaa tuo ajatus etten ollut hänen rakkautensa arvoinen, mutta tajuan kyllä nykyään että olisin ollut. Että hän ei vaan kyennyt rakastamaan sitä pientä tyttöä omien ongelmiensa tähden.
Työsarkaa siis loputtomiin....

Kanelipuulle.
"Yksi vahvimpia perustunteita mullakin on ollut tuo arvottomaksi itsensä tunteminen, sellaiseksi josta ei kukaan pidä. Jota kukaan ei halua luokseen ja jonka kutsua ei oteta vastaan. Jonka seurassa ei haluta olla"

Kuvaat tässä asian todella selvästi! Tunnistan pohjimmiaiseksi tunteeksi koko lapsuudessa ja nuoruudessani.
Yhä edelleen hämmästyn ajoittain kun huomaan että ihmiset haluavat olla seurassani, en oikein voi sitä käsittää. Se riitelee niin jotain syvällä olevaa peruskäsitystä vastaan.
Ja ajoittainen rohkeuteni hyvistä kokemuksista murenee niin helposti taas pieneenkin vastoinkäymiseen ja vanhat tunteet saavat vallan
_________________
niin pieni on sydämen mieli, mutta suuri sen kieli

[Viveka]

Tosi tuttuja tunteita minullekin nuo arvottomuus ja turvattomuus. Kanelipuun kuvaus arvottomuudesta on "loistava".

Arvottomuutta olen itse yrittänyt peittää olemalla hauska, nokkela ja mukava. Silloin kun olen väsynyt / sairas / ahdistunut, en pysty olemaan edes ystävieni kanssa tekemisissä, koska luulen, ettei kukaan hyväksy minua väsyneenä tai sairaana tmv.

Välillä olen pakottanut itseni ihmisten ilmoille silloin ja olen kokenut syvää häpeää olemassaolostani ja tunteistani ja siitä etten pysty olemaan enempää. Ystävät ovat vakuutelleet, että saa olla väsynyt, ei tarvitse jaksaa enempää, mutta en ole pystynyt uskomaan.

Lapsuudesta asti on musta möykky kulkenut mukana.

[Kanelipuu]

.
Kiitoksia kovasti lämmittävästä palautteestanne tuulen lapsi ja Viveka.

[aamutähti]

Nämä kirjoitukset voisivat olla minun jälleen kerran.

Tunne omasta arvottomuudesta, rumuudesta, siitä ettei kukaan halua olla kanssani, että minussa on jotakin mikä työntää ihmiset luotaan, on johtanut siihen, että ystävyyssuhteiden solmiminen on ollut äärimmäisen vaikeaa. Olen pitänyt ihmiset kaukana, koska en ole uskonut että he jäisivät luokseni, jos tietäisivät millainen pohjimmiltani olen, miten hajalla, miten rikki, miten altis vaipumaan synkkyyteen.

Ja koska uusien ihmissuhteisen solmiminen on ollut vaikeaa, sitä riippuvaisempi olen ollut niistä, jotka ovat olleet jollain lailla lähellä. Eli narsku-äidistä ja ihmisistä, jotka ovat muulla lailla häiriintyneitä, sulkevat silmänsä totuudelta, mitätöivät minut ja tunteeni. Hylkäävät. Niistä ihmisistä, jotka ovat alun perin aiheuttaneet sen tilan, että tunnen itseni arvottomaksi.

Ei voi päästää irti niistä harvoista ihmisistä, joita ympärillä on, koska silloin ei ole ketään. Ja samalla ne hirviöt saavat rikkoa minua vielä enemmän.

Itse olen alkanut tietoisesti murtaa tätä noidankehää. Hylkäämisen uhallakin yritän solmia uusia ihmissuhteita. Yritän puhua avoimesti asioistani. Uskallan nykyään jopa itkeä ihmisten nähden, jos itkettää. Menen juttelemaan ihmisille ja huomaan, että eivät he katsokaan minua inhoten. Onhan minulle edelleen suuria ongelmia luottamisen kanssa, mutta pienin askelin yritän sitä opetella.

Ja sitten toisaalta pyrin eroon ihmisistä, jotka tukevat sitä vanhaa: saavat minut epäilemään itseäni ja omaa havaintokykyäni. Uskallan testata ihmisten empatiakykyä ilmaisemalla tunteita ja ajatuksia, jotka ennen vain nielin ja sitten itkin jossain nurkassa. Jotkut osoittautuvat tämän arvoisiksi. Jotkut eivät. Niiden kanssa voi sitten laittaa välit poikki tai ainakin pitää heidät kaukana.

Hurjia tunteita tämä kaikki herättää, joskus pelottaa niin, että lamaantuu. Mutta minulla on jotenkin sellainen olo, että en enää suostu olemaan narskun luomus. En enää suostu uskomaan sitä, mitä minulle on uskoteltu. En enää suostu vajoamaan masennukseen ja itseinhoon, en!

Tämä on taistelukutsu kaikille muillekin narskujen lapsille! Barrikadeille!

[aamutähti]

...

[Viveka]

Kanelipuu, ymmärrän tuskaasi.. Mulla on jotain samantapaista, en tiedä.. Itse olen ajatellut epäuskottavuuteni johtuvan siitä, kun en usko itse itseäni. Niinku pohjimmiltaan. Mä en oikein tiedä itse miltä näytän muiden silmissä, koen vain, ettei mua oteta riittävän vakavasti.

Niissä tilanteissa on sitä yritystä lieventää tilannetta jotenkin. Sitä olen miettinyt että sillä varmaan peitän oman itseni häpeää, arvottomuuden tunnetta, ettei kukaan kerkeisi sitä nähdä kun olen niin hauska ja jotain..

Toisaalta varmaan näytän monen mielestä epävarmalle nykyisin. Mulla on toi naamio ruvennu rapautumaan pahasti, kun voimat on niin vähissä.

Sit se aiheuttaa myös ärtymystä, kun koen tulevani (mm. työasioissa) ylikävellyksi.

Mulla on kyl nyt aikamoinen käymisvaihe, en oikein tiedä mikä olen.

Sen kuitenkin tiedän kans, että olen asiaosaamisessa tarkka, pätevä, mutta en osaa tuoda asioita esiin. (Muutaku paperilla kunnolla). Tämä asia on käyny jo koko koulu- ja opiskeluajankin ilmi, olen aina parhaasta päästä ollu sillonki.

Näihi asioihin kietoutuu niin moni juttu. Olen miettinyt kans sitä, miksi minulla itselläni myös on tarve vähätellä itseäni. Mietin sitä kuinka se on alkanut jo lapsuudessa. Yksi syy minulla on vähättelevä tai arvosteleva isä. (Sitä oppii sit kohtelee itteään samanlailla ku toiset kohdellu). Toinen syy on mielestäni äitini KATEUS.

Ootteko muut miettineet kateutta, mitä se on teihin vaikuttanu? Ku musta tuntuu että mun äidillä se on ollu melkoisen pahaa ja olen siksi jo pienestä tajunnu, ettei kannata myöntää että MIKÄÄN on hyvin, koska sillo tulee joku ja vie kaiken tai pilaa kaiken.

Kanelipuu kyselit, miten klovnin roolista pääsee eroon. Niin, sitä olen itsekin kysellyt. Oon aatellu, että näitte syvien syiden selvittämisen kautta, eli ymmärtämisen kautta. En tiedä.

[Vieras]

Viesti poistettu kirjoittajan pyynnöstä